vaikenemisen armo – mercy of numbing

Maanantain tervehdys, Survister! 🙂 Onpa mukava, kun tänne blogiisi voin taas kommentoida!
Vaikenemisen armo – siitä voisi keskustella paljonkin, mutta mieleeni tulee sellaisia ajatuksia, että vaikeneeko ihminen -noin niinku yleensä- itsensä vai sukulaistensa/muun “ympäristönsä” vuoksi…?
Kautta aikojen se on kuulunut varsinkin suomalaiseen, sanoisinko kansanluonteeseen tai -perinteeseen, että niistä vaikeista asioista on vaiettu… lapsillekin on teroitettu jo pienestä pitäen, että “tästä ei sitten vieraille puhuta”. Sellaista se oli ainakin meillä ja varmaan monissa muissakin perheissä. Ja on edelleenkin.

Uskon, että sinä perheesi erityisherkimpänä lapsena “talletit” mieleesi kaiken sen, mitä mummosi sanoi sinulle ja äidillesi. Varmasti sisaruksesikin kuulivat joskus niitä hävyttömyyksiä, joita se mummosi suuttuessaan suustaan lateli, mutta oliko niin, että he päästivät ne ikäänkuin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos…?

Vaikeista asioista vaikeneminen lamauttaa tunne-elämää ja johtaa harhapoluille, josta asiasta olet kirjoittanutkin siinä koskettavassa runomuotoisessa kirjeessäsi. Kyllä minulla olisi niin paljon siitäkin kommentoitavaa edelleen, mutta mieluummin jossain muualla kuin täällä kaikkien nähden.

Hyvää päivänjatkoa sinulle toivotellen -Lulu-

LikeLike